Migreeni

Kuinka yleistä migreeni on?

Tämän osion aluksi seuraavassa on vapaasti käännettynä tilastotietoa migreenistä Migraine Trust -säätiön julkaisusta (lähde: The Migraine Trust -Facts and Figures https://www.migrainetrust.org/about-migraine/migraine-what-is-it/facts-figures/) 

 Migreeni on maailman kolmanneksi yleisin sairaus (hammaskarieksen ja tensiotyyppisen päänsäryn jälkeen). Migreeni on yleisempää kuin diabetes, epilepsia ja astma yhdessä. Migreeniä esiintyy virallisten tilastojen mukaan väestössä noin 15-20%:lla, esiintyvyys (prevalenssi) on ikäsidonnaista, suurimmillaan se on naisilla 20-40 ikävuoden välillä, jolloin esiintyvyys on n. 30-40% luokkaa. Tämä tulos on yleismaailmallinen joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. 

Migreeni kroonistuu noin 2%:lla väestöstä (kun kriteerinä pidetään yli 15 oirepäivää kuukaudessa yli kolmen kuukauden ajalla). Migreeni on kolme kertaa yleisempää naisilla kuin miehillä. On arvioitu, että miljoonaa henkeä kohden esiintyy 3000 migreenikohtausta päivässä koko maailman väestötasolla, joka Suomen oloissa tarkoittaa 15 000 kohtausta päivittäin. Kolme neljästä migreenikosta kärsii vähintään yhden kohtauksen kuukaudessa ja enemmän kuin puolet heistä kokee vaikeaa toimintakyvyn alenemista kohtauksen aikana. Useimmiten migreeni alkaa puberteetti-iässä ja eniten kohtauksia esiintyy 30-50 vuoden iässä. Migreeniä voi kuitenkin esiintyä jo pikkulapsena ja joillakin tauti pysyy aktiivisena vanhuuteen saakka. Sekä pojilla että tytöillä 4%:lla on ilmennyt migreenioireita ennen puberteetti-ikää. Teini-iän jälkeen tytöillä migreeni on 3-4 kertaa yleisempi hormonaalisista syistä johtuen.  

Voiko migreenitilastoihin luottaa?

Yllä kuvatut tilastot perustuvat kansallisiin ja kansainvälisiin epidemiologisiin väestötutkimuksiin, eivätkä suomalaiset selvitykset aiheesta oleellisesti eroa näistä edellä mainituista. Migreenin esiintymisluvut sisältävät kuitenkin vahvan tilastoharhan, johtuen käytetyistä tutkimusasetelmista sekä migreenin diagnosointiin liittyvistä ongelmista. 

Väestötasoinen epidemiologinen tutkimus tehdään yleensä niin, että haastatellaan puhelimitse, kirjeitse, (nykyään verkkokyselynä) tai suullisesti suuri määrä tietyn ikäryhmän ihmisiä kysyen heidän oireitaan tai jo tehtyjä diagnooseja. Päänsärkyyn ja migreeniin liittyen kysymyksen asettelu on esimerkiksi sellainen, että onko koskaan / viimeisen vuoden / lähiaikoina sairastanut päänsärkyä ja mahdollisesti minkä tyyppistä päänsärkyä. Tutkittava voi itse määrittää onko potenut migreeniä tai muun tyyppistä päänsärkyä tai kysymykset on aseteltu niin, että kysyjä voi käytössä olevan tautiluokituksen perusteella päätellä onko henkilöllä migreeni tai jokin muu ns. primaari päänsärky eli sellainen päänsärky, joka ei johdu muusta sairaudesta (muusta sairaudesta johtuva päänsärky on ns. sekundaari päänsärky). Tässä piilee jo ensimmäinen mutta samalla monitahoinen virhemahdollisuus. Tilastojen mukaan suurin osa ihmisistä, jopa 80% on viimeisen vuoden aikana kokenut päänsärkyä ja heistä noin 20% migreenipäänsärkyä ja loput ns. tensiotyyppistä päänsärkyä (tension type headache, TTH). On kuitenkin vahvasti kyseenalaistettu, onko tensiopäänsärky lainkaan oma sairautensa vai pelkästään yksi migreenin esiintymismuoto. Nykyinen käsitys migreenin patogeneesista, sentraalisesta sensitaatiosta, sekä sen aiheuttamasta lihastoiminnanhäiriöistä, puhuu vahvasti tämän näkemyksen puolesta. 

Päänsärkydiagnostiikan osuvuuteen liittyvä kolme kuukautta kestänyt päänsärkyasiantuntijoiden toteuttama seurantatutkimus osoitti, että toistuvia päänsärkyjä tai tensiopäänsärkyä potevan diagnoosiksi varmistuu yleensä migreeni, kun seuranta on riittävän pitkä ja kysymysten asettelu on tehty oikein. (Headache 2004 Oct; 44(9): 856-64  Tepper, SJ., Danlöf CG, Dowson A. ym. Prevalence and diagnosis of migraine in patients consulting their physician with a complaint of headache: data from the Landmark Study)

Toinen tilastotutkimusten ongelma migreenin suhteen on se, osataanko migreeni diagnosoida, jos pääasiallinen oire ei olekaan päänsärky ja missä migreenidiagnoosin raja kulkee. Migreeni on itseasiassa oireyhtymä, jossa päänsäryn ohella on paljon muitakin oireita ja migreeniä esiintyy myös päänsäryttömässä muodossa. Migreenin oireet vaihtelevat paljon elinaikana ja siinä voi olla pitkiä oireettomia tai vähäoireisia jaksoja. Nykyiset diagnostiset kriteerit eivät välttämättä löydä migreeniä, varsinkin jos sattuu olemaan sellainen vaihe käynnissä, ettei oireita tunnisteta migreeniksi. Migreeni voi siis pitkään oirehtia ilman päänsärkyä tai jos sitä on, sen tulkitaan liittyvän johonkin muuhun sairauteen, yleensä masennukseen. On aika yleistä, että pään puristamisen, paineen tunnetta tai niskaoireita ei välttämättä edes pidetä päänsärkynä, mutta todellisuudessa ne ovat erittäin tyypillisiä migreenin aiheuttamia pään alueen tuntohermohäiriöitä kovemman pääkivun ohella. 

Migreenikko on saattanut kulkea ilman oikeaa diagnoosia vuosikausia, vaikka hänellä on ollut runsaasti oireita (päänsäryllä tai ilman), jotka lähemmin tarkasteltuna ja oikein yhdisteltynä olisi voitu tunnistaa migreeniksi jo kauan sitten. Tyypillisiä diagnooseja ovat olleet tensiopäänsärky, fibromyalgia, ahdistus tai paniikkihäiriö, dystonia tai jokin sen hetkistä oiretta kuvaava diagnoosi. Tällä sivustolla on toisaalla kuvattu sitä käytännön ongelmaa, mikä nousee esiin arvioitaessa normaalia voimakkaampaa fysiologista autonomisen hermoston vaihtelua tai diagnosoitaessa ”epätyypillistä” tai lievää migreeniä. (Katso aiheesta lisää osiosta ”migreenin diagnosoinnin ja rajaamisen haasteet”)

Varmuudella migreenitilastoista puuttuvat huonosti migreeniksi tunnistettavat erimuotoiset migreeniekvivalenttioireet ja -aurat (mm. puutuminen, kognitiiviset oireet, suolioireet, vireystason tai mielialan vaihtelut) sekä sellaiset lievät ja varhaisessa vaiheessa hoidetut tai itsestään laantuneet ns. esioireiset migreenit, jotka eivät puhkea täyteen mittaansa.

Tilastoimattomat migreenit

Jo pelkästään käytössä olevien päänsärkyä mittaavien tilastojen perusteella – jos tensiopäänsäryn katsotaan olevan vain yksi migreenin oire – voi siis päätellä, että migreeni oirehtii ainakin 80%:lla väestöstä. Jos migreenin esiintyvyyttä haarukoidaankin CSS-patogeneesin ja sen aiheuttamien oireiden kautta, löydetään ne migreenikot, joiden sairaudesta on käytetty jotain muuta, yleensä sen hetkistä, ehkä päällimmäistä oiretta kuvaavaa diagnoosia. Tästä tavallisimpina esimerkkeinä vaikkapa fibromyalgia ja muut tukirankavaivat, krooniset kiputilat, purentahäiriöt, sinusvaivat, suoli-, rakko- ja sydämen toimintahäiriöt, fatiikki ja vireystasohäiriöt, huimaus / tinnitus sekä osa masennus/ ahdistus/ paniikkihäiriöpotilasta. Loppupäätelmänä on, että migreeni on paljon yleisempää kuin tilastot antavat ymmärtää. 

Migreenidiagnoosin puuttuminen on ongelma, koska oireiden perimmäinen syy jää hoitamatta ja se voi johtaa vääriin ja suorastaan haitallisiin hoitoihin, turhiin lisätutkimuksiin, ylimääräiseen henkiseen kuormitukseen ja sairaspoissaoloihin.  

Hoitamaton migreeni voi johtaa taudin kroonistumiseen, jolloin taudinkuva entisestään vaikeutuu ja hoito hankaloituu.

Migreenin luokittelu vaatii päivitystä

Migreenin luokittelu on perustunut vuosikymmeniä pääosin ns. fenotyypitykseen eli migreenin oireiden perusteilla tehtyyn luokitteluun ja osittain jo vanhentuneeseen teoriaan sen syntymekanismista. Todennäköisesti tulevaisuudessa migreenin erilaisten ilmentymien luokittelu tulee perustumaan genotyypitykseen eli geenivirheiden määrittelyyn. Käytännön työssä luokittelu on vaikuttanut sekavalta ja osittain epäjohdonmukaiselta, koska samalla henkilöllä voi kohtauksesta toiseen vaihdellen olla samanaikaisesti hyvin monen tyyppistä migreeniä ja migreeni muuttaa aina muotoaan vuosien saatossa.

Työni migreenikroonikkojen parissa on saanut kyseenalaistamaan koko nykyisen migreeniluokittelun ja alatyypitykset. Ne voivat jopa vaikeuttaa migreenin kokonaisvaltaista ymmärtämistä ja johtavat valitettavan usein rajoittuneisiin tai vääriin hoitolinjauksiin. Näistä esimerkkeinä seuraavissa otsikoissa käsiteltävät aurallisen ja aurattoman migreenin erotusdiagnostiikka sekä hemipleginen-, basilaarinen- ja aivorunkomigreeni. Alatyypityksistä en koe olevan juuri mitään hyötyä ja tulevaisuudessa niitä tuskin tarvitaan muuhun kuin erilaisten geenivarianttien määrittelyyn ja erityisesti lääketutkimuksia varten.